Psykohistoria

Psykohistoria on yhdistelmä psykologiaa, historiatiedettä, humanistisia tieteitä ja yhteiskuntatieteitä. Se tutkii historian miksi?-kysymyksiä, erityisesti eroja esitetyn tavoitteen ja todellisen käyttäytymisen välillä. Tutkimuskohteita ovat psykoelämäkerrat, lapsuus, ryhmädynamiikka, psyykkiset puolustusmekanismit, unelmat ja luovuus. Psykohistoria toimii yhdistäen psykologiaa, erityisesti psykoanalyysia yhteiskunta- ja humanististen tieteiden metodologiaan ymmärtääkseen yksilöiden, ryhmien ja valtioiden käyttäytymisen tunneperustaa menneisyydessä ja nykyajassa. Tutkimusta on tehty esimerkiksi lapsuuden, luovuuden, unelmien, perhedynamiikan, vaikeuksien voittamisen, persoonallisuuden teemojen sekä poliittisten ja valtionpäämiesten psykoelämäkertojen parissa.

Psykohistoria-termiä (engl. psycho-history) käytti tutkimuksellisesti ensimmäisenä tanskalais-saksalais-yhdysvaltalainen kehityspsykologi ja psykoanalyytikko Erik H. Erikson (1902-1994) vuonna 1958 kirjassaan Young Man Luther kuvaten sitä ihmisluonteen vaikutuksen tutkimiseksi historiassa. Myöhemmin psykohistoriasta on käytetty esimerkiksi luonnehdintoja motivaation tutkiminen historiatieteessä ja tiede motivaatiosta historiassa.^[1]

Psykohistorian status ja asema tieteiden järjestelmässä on kiistanalainen. Psykohistorioitsijat pitävät sitä erillisenä tutkimusalana, jolla on omat menetelmänsä, tavoitteensa ja teoriansa, jotka asemoivat sen erilleen tavanomaisesta historiallisesta analyysista ja antropologiasta. Jotkut historioitsijat, yhteiskuntatieteilijät ja antropologit ovat esittäneet, että heidän tieteenalansa kuvaavat toiminnan psykologiset perusteet adekvaatisti eikä psykohistoria näin ollen ole itsenäinen tutkimusala.

William J. Gilmoren julkaisema alan bibliografia (1984) tuntee yli 4000 psykohistoriaan liittyvää tutkimusjulkaisua vuoteen 1981 mennessä.^[2]

1. ↑ Molari 2009, 5
2. ↑ Molari 2009, 4, Gilmore 1984